Kolmen Pontassievessä vietetyn yön jälkeen jatkoimme kohti Parmaa. Bolognan ajattelimme skipata. Niinhän me vielä tässä vaiheessa kuvittelimme. Ajoimme komeissa vuoristomaisemissa keskellä ei mitään, Matka taittui hitaasti mutta varmasti, autosradan kohdalle saakka pääsimme, kunnes. Poks. Poks. Molemmat oikean puolen renkaat puhkesivat. Meillähän ei ollut mitään tietoa, paitsi navigaattorin antamat koordinaatit sijainnistamme. Ja niiden avulla kukaan ei meitä löytänyt. Tien nimen tiesimme, mutta tie oli liian pitkä, jotta kukaan olisi jaksanut lähteä meitä siltä etsimään. Istuimme vammautuneessa pikku Kirppusessa ja odottelimme, kun Hertzillä mietitään, mistä he meidät löytävät.
Yllättävän nopeasti saimme puhelun autokorjaamolta, avuksemme pysähtyi herrasmies, joka kertoi missä olemme. Pikku Kirppunen hinattiin tohtoriin ja me jäimme korjaamolle selvittelemään, miten pääsemme hakemaan uuden auton Bolognan lentokentältä.
Taksilla tietysti. Taksikuski latasi Pikku Kirpusta matkatavarat (joita nyt sitten oli taas ihan liikaa, helpommalla olisi selvitty, jos rinkka ei olisi vieläkään tullut) omaan autoonsa. Me hyvästelimme PIkku Kirppusen haikein myelin. Seuraavassa hetkessä posotamme160 kilometriä tunnissa autsosradaa Pitkin kohti Bolognaa. Kuljettaja kertoilee tarinoita omasta ensimmäisestä autostaa, Fiat 500:sta, sinisestä sellaisesta. Suurimman osan matkasta hän on kääntyneenä takapenkille, paitsi silloin, kun vastaan tulee pikku-Fiateja, joita hän kääntyy osoittamaan: “Juuri tuollainen se oli!”.
 |
| Jenni taksissa matkalla uuden auton luo. |
Saavumme lentokentälle vauhdista pöllämystyneinä, Jenni lähtee kuljettajan kanssa pankkiautomaatille hakemaan rahaa. Hän nostaa rahat ja antaa 80 euroa tuolle patulle. Saavat hieman kummeksuvia ja paheksuvia katseita.
Matka jatkuu Kirppusen pikkuveljen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti