Istun Milanan Duomon kupeessa aperitiivilla ja yritän kaikkeni, jotta alkaisin edes vähän tykätä Milanosta. Olen yrittänyt sitä monesti. Ei näytä onnistuvan. Odotan puoli tuntia, että kukaan tulee kysymään, mitä hittoa kahvilassa teen. Kun vihdoin saan ylikalliin proseccon eteen kuivine snäkseineen (toistaiseksi en ole vielä löytänyt parempaa aperitivobuffeeta kuin mitä Torinossa on), alkaa lakaisukone jyllätä turistimassan joukossa.
Vieressäni istuu ensin ranskalainen perhe, sitten espanjalainen, sitten sudanilainen (tiedän, koska kysyin). Autenttista italiaa.
Lähden summamutikassa etsimään ruokapaikkaa. Ostoskatu on täynnä turisteja, ja liikkeiden edessä olevat kivetykset täynnä miehiä. Heistä ei erota kuka on kerjäläinen ja kuka ei, muuta kuin mäkkärin pahvimukista, jonne voi heittää kolikon. Niin elämäänsä kyllästyneen, riutuneen ja väsyneen näköisiä ovat shoppailulla tainnutetut aviomiehet ja poikaystävät, jotka on jätetty parkkiin kauppojen ulkopuolelle.
Pienen kirkon portailla istuu mies tietokoneen kanssa. Hän on pappi, joka on unohtanut kirkon avaimet kotiin. Hänellä ei ole nettiä kotona, mutta kirkossa on. Ja hänen piti lukea sähköpostinsa. (Tiedän, koska kysyin. Ylimääräinen puheliaisuus johtunee joko nukutuista päiväunista, tai siitä, että juttuseurani poistui tänään).
Istun Castellon lähettyvillä olevassa ylihinnoitellussa ravintolassa (huono valinta), ja huvitun, kun naapuri ravintolan keittiöstä porhaltaa nelissäkymmenissä oleva tarjoilija potkulaudalla vuoronsa päätyttyä kotiin. Ihan pokkana. Vastaan miljoonanteen kertaan arvauksiin kansalaisuudestani; saksan, ruotsin, venäjän, puolan, sveitsin, tanskan ja kiinan (!) jälkeen saattaa jo osua oikeaan. Gli occhi azzurri! Jepjep.
Minut eskorteeraa metropysäkille pari sinisistä silmistä kiinnostunutta poikaa, jotka ihmettelävät kuinka tyttö uskaltaa matkustaa yksin Italiaan. Tai ylipäätään olla yksin, missään. Huoh. Kerroin heille, että en pidä Milanosta. He kertoivat siinä tapauksessa muuttavansa Suomeen.
Matkalla hotellille eksyin yhden kadun verran, törmäsin mm. huumediileriin ja huoriin. Muiden muassa. Torinossa asuessani kotini nurkalla myi itseään ihka-aito transu, hänen kanssaan olimme jo niin tuttuja, että moikkasimme. Hän ei esitellyt minulle vehjettään (tai vehkeitään, mitä sieltä ikinä sitten löytyisikään). Mutta tama vastaantullut kaveri esitteli. Kysyin (kuten jo pari kertaa aiemmin Italiassa vastaavassa tilanteessa), mitä mina tuolla. Hän sanoi sen olevan kaunis ja siksi katsomisen arvoinen. Niin. Voinko sanoa muuta kuin I <3 Milano?
Jos joku luulee, että Milano on muotitaloja, mallitoimistoja ja trendibaareja, elää aikamoisessa kuplassa. Milano on maahanmuuttajia, Café Eritreaa, Internet Indiaa, China Shopia, itsensäpaljastajia, onnenonkijoita, huumeita, huoria, likaa, epätoivoa, viimeinen mahdollisuus. Ylihinnoilteltua wanna beetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti